Pitäisikö opettajiltakin vaatia jotakin

Eilen illalla A-studiossa televisiossa kouluhallinnon edustaja sanoi että pitäisikö pojiltakin vaatia jotakin. Samassa televisio-ohjelmassa näytettiin Viron koulujen tapaa käyttää teknologiaa opetuksen apuna. Älypuhelimet näyttivät olevan keskeisiä opetusvälineitä. Suomessa keskustellaan siitä, miten voitaisiin kieltää älypuhelinten käyttö koulussa.

Sen sijaan kouluihin on hankittu suuri määrä tablettitietokoneita oppilaskäyttöön. On älytauluja ja muita teknologian ihmeitä. Yhtä hyvin olisi voitu hankkia pehmonalleja, koska ostettujen laitteitten pedagoginen merkitys on jäänyt miettimättä.

Opettajat eivät ole halunneet kouluttautua uuden teknologian käyttäjiksi eivätkä kunnat ole halunneet maksaa koulutusta. Yhteisymmärryksessä on sijoitettu suuria summia rahaa tarpeettomaan teknologiaan, jonka on ajateltu ratkaisevan digitalisaation mukanaan tuomat ongelmat. Kärjistetysti voisi sanoa että laitekauppiaat ovat ohjanneet suomalaista koulua.

Mikäli Viron koulumaailmasta täällä nähtyihin videoihin ja uutisiin on uskomista, niin siellä on lähdetty pedagogiikan ehdoilla suoraan käytännön toimiin. On hankittu teknologiaa, jonka avulla oppilaat voivat tehdä omia projekteja – erilaisia harjoitustöitä kuten pieniä itsekseen ohjautuvia laitteita ja niiden perusteella miettiä, miten teknologia toimii nykypäivän yhteiskunnassa. Konkreettinen lähestymistapa kiinnostaa myös poikia. Ongelmallista on, jos annetut tehtävät ja poikien intressit eivät sovi yhteen – seurauksena on välinpitämättömyyttä koulua kohtaan. Käytännönläheinen lähestymistapa ei sulje tyttöjäkään pois opetuksen piiristä.

Historiallisessa mielessä Suomessa on ollut koulujen valittavissa suhteellisen hyvä valikoima tietotekniikka kursseja. Tietotekniikan oppisisältöjä luotiin jo 1980-luvun alussa ja ne mahdollistivat jo silloin virolaismallisen lähestymistavan, mutta ongelmana oli, että vain harvat opettajat kiinnostuivat niistä – pitäydyttiin tavanmukaisiin ATK-kursseihin. Syynä oli opettajien osaamattomuus, opettajien koulutukseen ei kuulunut sen kaltaisia opintoja eikä kunnat halunneet täydennyskouluttaa opettajia. Kirjassani ’Tietokoneiden historiaa koettuna’ olen kuvannut näitä kursseja ja miten ne johdettiin yhteiskunnan ja tulevaisuuden tarpeista.

Poikien Pisa-tulosten parantamiseksi lähes ainoita menetelmiä on kehittää käytännönläheisiä toimintamalleja kuten robotiikan ohjausjärjestelmien yms. opetusta. Harjoitustöinä voisi olla esimerkiksi sääaseman tekeminen, lumen korkeuden mittaaminen, veden kirkkauden mittaaminen lähijärvessä ja näiden mittaustulosten lähettäminen nettiin kaikkien reaaliaikaisesti luettaviksi. Opittavat asiat liittyisivät ainakin kemiaan, fysiikkaan, matematiikkaan ja vieraisiin kieliin. Oppilaat voisivat asentaa laitteita läksyinä.

Kustannukset ovat asian mielenkiintoisin pointti. Tablettitietokoneet kaikille luokan oppilaille maksavat 10-20 000 euroa kun taas mikrokontrollerit, robotiikan ja ohjausjärjestelmien välineet maksavat jokaiselle oppilaalle ostettuna 2-3000 euroa. Minkä tahansa mainitsemistani harjoitustöistä hinta jää alle 50 euron. Jos ongelmana on opettajien osaaminen, niin asian voi ratkaista ostamalla tuntiopetusta harrastuneilta kuntalaisilta.

Keskeistä olisi, että pojillakin olisi ainakin yksi päivä viikossa, jolloin koulusta ei voisi olla pois mistään hinnasta.

karkot
Keskusta Keuruu

Kari Kotiranta on toiminut yliopiston opettajana,tutkijana ja yrittäjänä sekä kansalaisopiston opettajana ja rehtorina. Eläkepäivien harrastuksena ura vapaaehtoisena museoesineenä ja kirjailijana Tiedetilan tietokonemuseossa (romujen rassailua vuodesta -69).

Käytän arvonimeä tiedetilallinen, jonka olen itse itselleni antanut.
Tulin valituksi kaupunginvaltuutetuksi 2021 vaaleissa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu