Kuntauudistus ja identiteetti

Kuntauudistusten vastustajat vetoavat usein identiteetin katoamiseen kuntauudistuksen toteutuessa. Identiteetti nähdään suhteessa muualta tulleeseen kunnanjohtajaan ja virkamieskuntaan. Kunnantalosta on tehty identiteettikeskus. Kuntauudistusten kannattajat näkevät toiminnalliset asiat ensisijaisina kunnan itsenäisyyteen verrattuna. Molemmissa lähestymistavoissa on sekä hyviä että huonoja puolia.

Tätä kirjoittaessa istun työpöytäni ääressä 1969 lakkautetussa Pihlajaveden kunnassa. Tätä nykyä alueella on 1,5 asukasta neliökilometrillä. Lähin naapuri on karhuperhe. Tosin alle kilometrin matkalta löytyy kaksi asuttua naapuritaloa ja muutama autiotalo. Ratkaisiko liittyminen Keuruuseen Pihlajaveden kohtalon? Olisiko parin tuhannen asukkaan kunta selviytynyt itsenäisenä paremmin? Olisiko väkiluku enemmän kuin nykyinen muutama sata?

Keskeinen kysymys on kuitenkin – teinkö oikeita kysymyksiä? Oikeat kysymykset ovatkin tarkemmin mietittynä aivan toisenlaisia. Olisi pitänyt kysyä – ovatko alueen asukkaat onnellisia? Tarjoaako Keuruu puitteet hyvälle elämälle?

Keuruulla monet asiat ovat huonolla tolalla, mutta ei Pihlaisilla olisi pystytty itsenäisesti parempaan – varmaankin oltaisiin lähes samassa tilanteessa, kun palvelut olisi ostettu Keuruulta. Paikallisia paveluja koulua lukuunottamatta ei juuri ole. Kirjasto on pari tuntia auki, kyläkauppa kuoli viime vuonna, nuorisoseuran talo tuottaa yhteisyyttä jne. Helsinkiin verrattuna puolen tunnin matka kaupunkikeskukseen on lyhyt ja Keskisen kyläkauppakin on alle tunnin matkan päässä.

Identiteettiä ei siis ole muualta tullut kunnanjohtaja, vaan alueen historia ja perimätieto paikoista, tapahtumista ja ihmisistä. Elokuun lopulla Kömijärven rantasilla on tapana kokoontua Virransillalle (katettu silta) juomaan kahvia ja paistamaan makkaraa. Muistelut huutokallioista, joista aikanaan huudettiin kirkkovenettä, räyhänkivistä, joilla kapinalliset nuoret pelasivat kirkonmenojen aikaan korttia, kertomukset lapsuuden vierailuista puolenyön aikaan Vanhan kirkon tornissa luovat pohjaa identiteetille ja identiteetti siirtyy tätä kautta myös alueen uusille asukkaille ja he omaksuvat paikallisten tavan elää ja ajatella asioista tai ainakin ymmärtävät asioiden suhteita.

Paikallista identiteettiä on vaikea tuhota. Neuvostoliiton aikaan venäläiset yrittivät tuhota valloitettujen maiden oman identiteetin. Ajatuksena oli, että venäläistäminen loisi kulttuurisesti ehjän Neuvostoliiton. Yritys oli tuhoon tuomittu, koska ihmiset elävät nykyisyyttä oman historiansa kautta – kirjoitetun tai muistetun. Identiteetti ponnahtaa esiin kuin vieterinukke tilanteen sen salliessa. Tämä on nähty erityisen selvästi Baltian maissa.

Sastamalassa, kaupungissa Pirkanmaan lounaisosassa tehdään sastamalaistamispolitiikkaaa. Kaupunkiin liitettiin Äetsä, Mouhijärvi, Suodenniemi ja Kiikoisten kanssa liittyminen on kesken. Aluetta haluttiin yhtenäistää poistamalla postipaikkojen nimet – siis Mouhijärvestä tuli Sastamala, Suodenniemestä Sastamala – postinumero erottaa paikat toisistaan. En tiedä oliko tietoisena tarkoituksena paikallisidentiteetin tunnusten poistaminen vai oliko päätös pelkästään tyhmyyttä, mutta paikallisten ihmisten mielissä ratkaisu on kestämätön. Toimenpiteellä saatiin aikaan Sastamalan vastainen rintama, joka valittaa nyt ja tulevaisuudessa kaikesta. Oman kuntaidentiteetin säilyttäminen, kuten Keuruulla tehtiin – Pihlajavesi on Pihlajavesi postipaikkanakin, vaikka postiakaan ei enää ole – tarjoaa yhteisyyttä ja poliittista valtaa, Pihlajaveteläiset äänestävät omia poliitikkoja.

Kunta- ja nimimuutoksilla ei ole paljonkaan merkitystä kylien ja sukujen tasolla. Useimmiten kylää johtaa (epävirallisesti) kyläpäällikkö – henkilö, jolla on tunnustettua auktoriteettia. Auktoriteetti pohjautuu kylän historiaan ja niihin asioihin, joista identiteetti muodostuu – tietää ja tuntee ihmiset ja kylän historian. Usein maaseudulla kylä on suhteessa paikallisiin sukuihin. Näillä on omat suvun päämiehensä (epäviralliset). Jokainen voi miettiä itsekseen kuka on minun sukuni suvun päämies (usein myös nainen) tai kuka on meidän kylämme kyläpäällikkö. Kunnalliset maksetut (palkattuja työntekijöitä) saattavat sotkea näitä perinteisiä kuvioita.

Identiteetti on ihmisten päässä, ajatuksissa – siinä historiassa, jota on oppinut ymmärtämään ja jonka kokee omakseen. Kunnalliset, hallinnolliset rakenteet ovat aina päälle liimattuja etikettejä.